Jo aikaa sitten kun ensimmäisen kerran kun otin yhteyttä erään
joukkueeni pelaajan toisen lajin valmentajaan, sain vastauksen että mikäs vitsi
tämä on, oletko tosissasi? Kesti pitkän tovin ja keskustelua puoleen ja toiseen
että molemmat olivat samalla lähtöviivalla sen suhteen että kumpi on syömässä
kummankin pöydästä. Julkea ehdotukseni oli yhdistää tai ainakin yhdenmukaistaa
harjoitussuunnitelmia, niin että toisen lajin harjoitteet tukisivat toisen
lajin kehitystä.
Onko niin että lähtökohtaisesti eri lajien valmentajat
haluavat joukkueeseen sitoutuneita pelaajia, ja näin ollen kaikki toisen lajin
aktiviteetit ovat rasitteita ja esteitä oman joukkueen tiellä kohti menestystä?
Monipuolisuus on useasti avain nousujohteiseen trendiin niin
fyysisten kuin lajinomaisten taitojen kehityksessä, mutta silti usein
monilajisuus nähdään uhkana. Pahimpana seurauksena voi olla ns. kakkoslajin
kuoleminen ja urheilijan keskittyminen liian aikaisin päälajiin. On toki
myönnettävä että on lajeja joiden ominaisuudet ja niiden kehitys ovat tietystä
näkökulmasta katsottuna ristiriidassa keskenään. Tällöinkin voidaan helposti
tehdä päätös mitä ominaisuuksia painotetaan ja mitkä jätetään vähemmälle
huomiolle - ilman että pakotetaan innokasta nuorta urheilijaa luopumaan
toisesta mieliharrastuksestaan.
Joka tapauksessa, harjoituskaudella on tiettyjä rytmityksiä
joiden yhdenmukaistaminen on hyvinkin mahdollista riippumatta lajien ”puuttuvasta”
synergiasta. Voisiko lajien välistä symbioosia parantaa sillä että ei
vaadittaisi repivää kovaa reeniä pelaajalta jonka toisen lajin suunnitelmissa
on palauttava jakso. Tai sillä että toisessa lajissa tarvittavia henkisiä
ominaisuuksia korostettaisiin toisen lajin avulla. Esimerkkinä tästä voisin
viitata erääseen kahdenkeskeiseen suunnitelmaan eri lajivalmentajien kesken,
että yritettäisiin päästä yleisurheilijan ”dieselmäisestä” suoritustyylistä
eroon luomalla hänelle jalkapalloharrastuksessa sähäkämpää peliroolia, ja
harjoitella sen mukaisesti.
Oma lukunsa on urheilijat joilla tapahtumia on niin paljon
että joka päivä joutuu tekemään päätöksen että kumpaan suuntaan kumartaa ja
kumpaan pyllistää. Tämänkin kokeneena täysin aukoton ratkaisu oli
lajivalmentajien yhteinen suunnitelmallisuus, kalenteri joka kertoi ilman
syyllisyyden tuskaa että minä päivänä oli ykköslajin vuoro, ja milloin
kakkoslajin. Ja kaikkein tärkein, milloin urheilijalle suotiin lepopäivä.
Valmentajat voisivat ottaa kaiken irti toisen lajin
tietotaidosta ja valmentajakateuden sijaan nauttia toisen lajin tuomasta
hyödystä. Väitän että yhteinen suunnitelmallisuus ja valmentajien yhteistyö:
- Parantaa urheilijan jaksamista jos rytmitys on toisia
lajeja tukeva
- Vähentää loukkaantumisriskiä kun rasitus, lepo ja
harjoittelutyylit ovat tasapainossa
- Vähentää henkisiä rasitteita kun joka paikkaan ei tarvitse
aina ehtiä
- Oppia eri harjoitusmetodeja ja monipuolistaa oman
harjoittelua niitä soveltamalla
- Ylläpitää monipuolisuutta (mikä vaikuttaa kaikkiin
edellisiin kohtiin)
Itse valmennan jalkapallojoukkuetta jossa pelaa useampi yksilö-
tai joukkuelajin harrastaja jolle futis on selkeä kakkoslaji. Yhteistyö eri
valmentajien kanssa on mahdollistanut sen että sen sijaan että pelaajaa
ystävällisesti ”ohjeistetaan keskittymään omaan lajiin” - harjoituksemme
tukevatkin nyt ykköslajin tavoitteita - tai ainakin on häiritsemättä sitä. Osa harjoituksista tehdään yhdessä, osa
oman lajin ehdoilla. Esimerkiksi voimaharjoittelu tehdään omien valmentajien
valvonnan alaisuudessa, mutta esimerkiksi hermoston ”monipuolisen herättelyyn”
tähtäävät harjoitukset otetaan kiljuen vastaan. Pääasiahan on, että nuori urheilija
ei aja itseään piippuun tai altista itseään loukkaantumisille vain sen vuoksi
että haluaa miellyttää molempia valmentajia. Jääräpäisesti kahden eri
suunnitelman kanssa rehkivä urheilija voi vilpittömällä ahkeruudellaan hidastaa
molempien lajien kehitystä.
Valmentajat, se ei vaadi kuin yhden puhelun!
