Lajeissa joissa suoritus ja sen arviointi perustuu lähes
yksinomaan aikaan, on olennaista että suorituksen nopeuteen kiinnitetään
huomiota. Sen sijaan lajeissa joissa suoritusta ei mitata siihen
kuluneella ajalla, tai muulla mitattavissa olevalla määreellä, on
haasteellista pitää harjoitustilanteen suoritustempo haluttuun
vaikutukseen nähden optimaalisena.
Uusien liikeratojen ja suoritustekniikan sisäänajaminen
vaatii luonnollisesti sen että keho opetetaan oikeoppiseen suoritukseen
hitaalla ja hallitulla nopeudella jossa hermostoon ja lihaksiin
rakennetaan haluttu toiminto. Uutta asiaa ei tule, eikä voi oppia
parhaalla mahdollisella tavalla jos liike toistetaan heti alusta alkaen
jatkuvasti liian suurella nopeudella. Itse rumpujen soittoa
harjoitellessani aloitan uuden ja monimutkaisen kompin sisäänajamisen
vain noin 20% lopullisesta nopeudesta. Esimerkiksi jos harjoiteltavana
on 1/16 tahtia oikealla kädellä, 1/4 tahtia vasemmalla kädellä, oikean
jalan takoessa bassoa tahdin 1 ja 3 iskulla vasemman jalan hoidellessa
hi-hat lautasia joka kahdeksannella nuotilla, ei komppia voi suinpäin
alkaa soittamaan 160 iskun nopeudella. Sen sijaan hitaasti ja päättäväisesti
muodostetaan yhteys niiden hermosolujen ja -ratojen välillä joiden
työpanosta tarvitaan halutussa yhdistelmässä. Ensimmäisten yhteyksien
onnistuessa tätä yhteyttä aletaan harjoittaa ja ruokkia niin että yhä
useammat hermosolut kommunikoivat keskenään ja välittävät viestiä
eteenpäin. Määrätietoisesti ja asteittain vauhtia voi kasvattaa ja pian
komppi löytyy jo selkärangasta eikä sen osa-alueita tarvitse erikseen
miettiä edes nopeuden kasvaessa.
Samalla tavalla pesäpallon näpylyönti, jalkapallon
oikeaoppinen haltuunotto tai salibandyharhautus vaatii liikeradan
kirjoittamisen keskushermostoon josta se voidaan sieltä myöhemmin käydä
lukemassa. Mikäli kirjoitustilanteessa hutkitaan ja keskitytään vain
siihen kuinka nopeasti tieto on sieltä luettavissa jää kirjoitettuun
'tiedostoon' virheitä ja tästä syystä toiminto ei ole niin puhdas ja on
täten myös herkempi tahattomille variaatioille joita myös virheiksi
kutsutaan. Kun liike nopeutuu, myös nämä ns. lukuvirheet kasvavat ja
seurauksena on hutilyönti, epäonnistunut haltuunotto tai pallon menetys.
Kun toiminto on opittu ja
harjoituksissa on saavutettu tietty suoritusvarmuus, on aika kiinnittää
suoritusnopeuteen huomiota. Juniorijoukkueiden harjoituksissa
harjoitellaan hyviä harjoituksia ja drillejä ja syötöt ja haltuunotot
onnistuvat ja kaikilla on hyvä mieli. Sitten koittaa pelipäivä. Mikäli
samat toiminnot eivät onnistukaan enää pelissä ja helpohkot syötötkin
tuntuvat ylivoimaisen vaikeilta tai vastaanottaessa pallo on pyöreämpi
ja liukkaampi kuin harjoituksissa, voi yksi syy ilmiöön löytyä
harjoitustemmosta. Mikäli pelaaja järjestelmällisesti ottaa pallon
vastaan pienessä hölkkävauhdissa, kuljettaa sitä keilojen läpi juuri
juoksuksi määriteltävissä olevalla vauhdilla, pitää palloa pitkään ennen
laukaisua eikä oletusarvoisesti syöksy maalille ripareille - ei sama
voikaan onnistua enää pelissä. Pelissä puolustajia pörrää ympärillä,
syötöt tulevat kovemmin kohdalle ja reeneissä kiertämään totutuilla
keiloilla onkin nyt mailat ja ne liikkuvat.
On kaksi
tapaa tehdä harjoituksen alkuun kuuluva pallokosketusharjoitus. Joko
pelaajat paikallaan seisten ja pallo liikkuen kolmiossa verkkaisesti
pelaajalta toiselle tai sitten maksimitemmolla, koko ajan syötön suuntaa
ja pelaajat paikkaa vaihdellen. Niinkin yksinkertainen asia kuin ohi
tai jalan alta lipsahtaneen pallon hakeminen takaisin rinkiin voi tehdä
joko hitaasti tai sillä temmolla millä se pelissäkin haettaisiin.
Pelaaja joka lähtee hakemaan ohimennyttä palloa hartiat maata viistäen
ja syvään huokaisten, ei ehkä ole yhtä aktiivinen tilannekarvaaja
pelikentälläkään. Kun haetaan suoritusvarmuutta (siis jo oikeaoppiseksi
opetellulle suoritukselle) tulisi mielestäni ylläpitää maksiminopeutta
lähes koko ajan. Nopeutta nostetaan ja ylläpidetään aina siihen asti kun
krittiinen suoritusvarmuuden raja ylitetään - tästä yksi pykälä vauhtia
pois ja hyvä tulee.
Sama pelitemmon ylläpitäminen
tulee esiin myös syötön tai vaikkapa pesäpallolyönnin vastaantulossa.
Harjoituksissa jossa kukaan muu ei ole tulossa kiinni sinulle tulevaan
palloon, tulee pelaajalle herkästi rakennettua toimintamalli jossa
palloa jäädään odottamaan kunnes se saapuu kohdalle. Pelitilanteessa
samaan palloon saattaakin olla tulossa kaksi kilpailevan joukkueen
jäsentä. Pelaajat joilla on vaikeuksia ensinnäkin ymmärtää tulla vastaan
tai jopa vaikeuksia saada pallo haltuun mikäli oma liike on kohti
pallon tulosuuntaa - on kaksinkamppailussa heti lähtökohtaisesti
altavastaajan roolissa.
Henkilökohtaisesti ylläpidän
pelitemmon illuusiota (ja täten sen korostamista) siten että uuden
joukkueen kanssa reenien aluksi harjoituksia läpikäydessä mainitsen
tietyt harjoitukset pelitempoisiksi. Tämän lisäksi varsinkin uuden
harjoituksen ollessa kyseessä, mainitsen erikseen että kyseessä on
reenitempo. Uuden tekniikan opettelu puolestaan tapahtuu
"oppimistemmolla". Myöhemmin pudotan reenitemmon kokonaan pois, ja oppimisen jälkeen aletaan harjoitella pelitempoista suoritusvarmuutta.
Tämän kirjoituksen punainen lanka löytyy toivoittavasti niille lukijoille
jotka tuskailevat taitotason heikkenemistä pelitilanteessa. Kun oman
joukkueen kesken harjoitellessa itse kullakin tulee helposti
vääränlainen mielikuva "turvallisuudesta", ei nopeuteen ja
nopeustaitavuuteeen kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Enemmän kuin minulla
on käsissä sormia, olen nähnyt juniorijoukkueen valmentajan vetävän
harjoituksia joissa sinänsä hyvää harjoitetta alisuoritetaan jatkuvasti
liian pienen temmon vuoksi.
Se että nouseeko tempo kepin vai porkkanan voimin, saa jokainen päättää oman joukkueen tuntemuksen perusteella.