Vahvimman ehdoilla, eli epätasaisen joukkueen harjoitukset

Valmentajalle ihanteellinen joukkue olisi tasainen ja samaan yhteisesti sovittuun tavoitteeseen tähtäävä joukkue. Tällöin valmentajalla olisi motivaatiota tehdä hartiavoimin töitä kun tietää että ryhmä imee harjoituksista kaiken sen hyödyn ja tiedon mitä irti saa. Yhtälailla helposti lähestyttävä tilanne on jos kaikki joukkueen jäsenet ovat mukana vain pitämässä hauskaa ja reeneihin tullaan enimmäkseen viettämään laatuaikaa kavereiden kanssa sen sijaan että reenattaisiin hampaat irvessä.

 

Isommissa seuroissa usein jaetaan joukkueet tason mukaan kilpa- ja haasteryhmiin ja tason mukaisiin ikäkausikokoonpanoihin. Vaikka tämäkään toimintamalli ei täysin ongelmaton ja kiistaton ole, on lähtökohtaisesti valmentajalla vakiintunut toimintamalli ja -ympäristö missä toimia. Enemmän haastetta ja vaatimuksia valmentajalle tulee jos joukkueen sisällä tasoerot (niin fyysisesti kuin taidollisesti) vaihtelevat paljon, joukkueen tavoitteiden ja päämäärän ollessa kuitenkin kaikille sama.

Hankalaksi työ tulee jos saman joukkueen sisällä on sekä taso- että tavoite-eroja. Ehkä joukkueen kärki tähtää liigaan, ja häntäpää (kai näin voi sanoa) on mukana vain koska vanhemmat ovat näin määränneet. Tämä lienee varsin yleinen asetelma pienemmillä paikkakunnilla. Pahimmassa tapauksessa se tarkoittaa että joukkueessa on yksi tai kaksi huippua, 80% jotka ovat joukkueessa ryhmän mukana ja pärjäävät siinä varsin hyvin, ja sitten ne joilla harrastukseen ei löydy suurempaa kutsumusta ja intohimoa. Kutsuttakoon tässä kirjoituksessa näitä ryhmiä vaikka ryhmäksi A, B ja C, annetussa järjestyksessä. Tällaisen joukkueen valmentaminen on täynnä haasteita liittyen tasapainoiseen suunnitteluun, molempien ääripäiden motivoimiseen ja yhteisen suunnan löytämiseen, ja vielä niin että A ryhmä säilyttää urheilulliset mahdollisuudet ja motivaation jatkaa aina omalle huipulle saakka.

 

Hieman yleistäen voidaan sanoa että näissä epätasaisissa ryhmissä ryhmä- ja harjoittelukulttuuri rakentuu joko  B ryhmän (enemmistö) tai C ryhmän mukaan. Mennään joko sen mukaan mikä soveltuu suurimmalle osalle ryhmää tai sitten mennään heikoimpien ehdolla. Valitettavan harvoin suunnittelu orientoituu sen mukaan mikä palvelisi ahkerimpia, lahjakkaimpia ja motivoituneimpia urheilijoita. Voi varmaan sanoa että vahvimman mukaan harjoittelu ei ole keneltäkään pois, sen sijaan heikoimman mukaan harjoittelu on iso kompromissi jonka lopputuloksesta kärsii juuri ne jotka harjoituksesta eniten hyötyisivät - tai ainakin haluaisivat hyötyä. Isoilla paikkakunnilla ja isoissa seuroissa nämä motivoituneimmat ja lahjakkaimmat pelaajat olisivat jo ikäkauden kärkiryhmässä mukana, mutta mitä heille tapahtuu pienissä seuroissa joissa resurssit ja pelaajat ovat kortilla. Tähän väliin on hyvä todeta se tosiasia että vain muutama valtakunnan parhaistakaan junioreista pääsee lajin huipulle, saati ammattilaiseksi asti. Mutta haittaako se? Eikö voitaisi sanoa että juniorivalmennuksen tärkein tehtävä on valmistella junioria tulevaisuutta varten, päättyi peliura sitten seuraavaan ikäkauteen tai liigaan asti.

 

Mitä tämä käytännössä sitten tarkoittaa? Se ei tarkoita sitä että harjoituksesta tehdään liian vaikeat, kovatempoiset, raskaat tai monimutkaiset suurimmalle osalle joukkuetta. EI ! Se tarkoittaa että valmentaja käyttää harjoitusten suunnitteluun aikaa ja vaivaa ja suunnittelee harjoitukset joissa saman harjoituksen sisällä voidaan toteuttaa sekä A, B ja C ryhmälle hyödyllisiä toimintoja. Alkulämmittelystä lähtien aina loppuvenyttelyyn asti harjoituksen vaatimustaso voi vaihdella vaikka kaikki tekisivätkin periaatteessa samaa harjoitusta. Pääasia mielestäni on että ei jätetä asioita tekemättä, tai mennä helpoimman kautta vain sen vuoksi että kaikki ei ole tähän halukkaita. Ei jätetä sitä lenkkiä tekemättä vai koska laiskimmat eivät kuitenkaan jaksa/viitsi sitä juosta. Huolellinen alkulämmittely tehdään koko joukkueen voimin sillä pääasia on että jokaisella on lihakset lämpimänä ennen harjoituksen alkua. Venyttelyt tulisi tehdä huolellisesti ja tunnollisesti vaikka ryhmässä puolet eivät sitä näe tarpeelliseksi ja luistavat siitä heti kun valmentaja ei katso. On hyvä muistaa että kokemattomien huolellinen opastus palvelee yhtä hyvin niitä kokeneitakin. Oikeaoppisen venytysliikkeen opettaminen sille jota se ei kiinnosta menee samalla hyvin perille vieressä tilannetta silmäkulmasta seuraavalle pelaajalle joka luuli jo osaavansa asian. Tärkeintä kuitenkin on kertoa että MIKSI näin tehdään.

Mikäli ryhmässä on paljon innokkaita ja taitavia pelaajia, ajautuu harjoittelu helposti ´liian paljon-liian nopeasti´ polulle, eli valmentajat lähtevät motivoituneen ja innokkaan ryhmän mukaan täyttämään heidän toiveita ja ruokkimaan kokeilunhalua. Kokenut valmentaja tietää että hyvän joukkueen ja hyvän pelaajan tunnistaa siitä kuinka hyvin aivan perusasiat ovat hallussa!! Tästä syystä ei välttämättä ole täysin huono asia että joukkueessa on myös niitä jotka kaipaavat vielä enemmän sitä perusasioihin perehtymistä ja ryhmädynamiikka pitää huolen siitä että perustaitojen hiomiseen pitää palata yhä uudelleen ja uudelleen. Perusasioiden hallitseminen kun on lähtökohtaisesti se ainoa asia joka antaa edellytykset toimivaan joukkuepelaamiseen. Pelaaja joka tekee yhdessä harjoituksessa kymmenen rabonaa tai rainbow kikkaa, mutta ei käytä koko viikon aikana vasenta jalkaa kertaakaan koska ei sitä oikeastaan osaa, ei voi olla koskaan täydellisen hyvä pelaaja. Perusasioiden harjoitteleminen ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita että harjoituksissa keskitytään siihen B tai C ryhmään. Kyse ei siis ole pelkästään siitä että MITÄ vaan myös MITEN ja MIKSI.

A ryhmän mukaan harjoitteleva joukkue

- Harjoittelee paljon perusteita ja tekee paljon toistoja

Esimerkiksi perus kolmiopeli jalkapallossa tehdään pelitemmolla, molemmat jalat käytössä, hyvässä peliasennossa. Huono suoritus puolestaan tehdään seisovin jaloin, jutellen, vain parempaa jalkaa käyttäen ja hitaalla temmolla. Sama harjoitus mutta ero tulee siitä MITEN se tehdään.

- Harjoituksissa työvaiheeseen keskitytään täysillä, lepovaiheessa voi keskittymistaso laskea hetkeksi.

Suoritus kestää yleensä 10 - 30 sekuntia. Ennen omaa vuoroa pelaaja seuraa edellisen suorituksen, on heti valmiina ja keskittyy harjoituksen aiheeseen ja pyrkii toteuttamaan haettua asiaa. Huono suoritus puolestaan alkaa yleensä juttelulle jonossa seuraavana olevien kanssa, valmentajan huomautuksesta liikkeelle lähtien, ja täysin tietämättömänä että mitä oikeastaan piti tehdä.

- Asenne pysyy koko ajan samana, oli suoritusvuorossa kuka tahansa

Suorituksen onnistumisella ei ole merkitystä, pääasia on että valmentaja tietää mitä odottaa ja vertaa suoritusta siihen ja antaa palautetta sen mukaan. Huippupelaaja saa yleensä kehut vaikka hänen tasollaan suoritus oli keskitasoa tai suorituksen päättyessä kovaan mutta epätarkkaan laukaukseen, kun taas häntäpään pelaaja usein saa vain negatiivista palautetta vaikka esimerkiksi tällä kertaa tukijalka löytyi potkun aikana juuri oikeaan kohtaan.

- Joukkue tietää mitä harjoitellaan, miksi harjoitellaan juuri näin ja mitä asioita harjoituksesta haetaan.

Joukkue tietää kokonaisuudessaan että mitä ominaisuutta kyseisellä harjoituksella haetaan, huonossa suorituksessa joukkue ei edes tietä onko harjoituksen varsinainen tarkoitus olla maalintekoharjoitus vai yritetäänkö tilanteesta löytää oppilaille jotain oivalluksia. Sama harjoitus mutta ero tulee siitä että tiedetään että MIKSI näin tehdään.

Epätasaisen ryhmän harjoituksen suunnitteleminen vaatii valmentajalla mielikuvitusta ja vaivannäköä, sekä tietoa sitä ketkä kulloinkin on reeneissä mukana. Harjoitteluaikaa on turha käyttää pienryhmien jakoja suunnitteluun kun tasaiset ryhmät voi tehdä etukäteen. Valmentajan on hyvä miettiä harjoituksille teemat ja antaa palaute sen mukaisesti, eikä pelkästään teettää perusharjoitteita vain toistojen vuoksi. Mikäli ryhmälle haetaan harjoituksissa parempaa peliasentoa, on ennen pallollisia harjoituksia hyvä tehdä jokin täysin asennon hallintaan liittyvä harjoite/peli ja sen jälkeen ottaa opittu suurennuslasin alle seuraavissa harjoitteissa ja harjoituksissa.

Harjoitukset näyttävät ulkopuolisen silmin täysin samalta, mutta erona on että nyt keskitytään A ryhmän mukaan harjoittelemiseen.

Vastuun jakaminen, eli maalimäärän puolittaminen

Taktiikka! Masa kärkkyy paitsiorajalla, kun pallo saadaan omille, pitkä läpisyöttö ja Masa pistää alanurkkaan.

 

Aika moni junnujoukkue kaikissa ikäluokissa lähtee lähtökohtaisesti voittamaan ottelua. Vastaavasti lähes kaikissa joukkueissa on yksi tai kaksi muita selkeästi parempaa pelaajaa, jonka fyysiset ominaisuudet tai tekninen osaaminen on ylivertaista joukkuekavereihin verrattuna. Koska voittaminen on keskimääräisesti häviämistä mukavampaa on joukkueen valmentaja usein houkutukselle altis ja laittaa Masa peliin näkyvimmälle paikalle tekemään voittoon tarvittavat maalit. Kun Masa on liekeissä, on laidoille ja puolustuspäähän piilotetut heikommat pelaajat mielissään kun voittoja tulee. Yhden pelaajan ylivertaisuuteen perustuvia joukkueita olen nähnyt paljon, ja valitettavan usein juuri sellaisissa pienissä seuroissa jossa pelitoiminta on aktiivista aina D-ikäryhmään saakka, jonka jälkeen huomataan että ensi vuodeksi meillä ei ole joukkuetta kasassa.

Syy yhteys näiden kahden asian välillä on mielestäni valitettavan selvä.

 

Yhden pelaajan varassa pelaava joukkue toimii aina siihen asti kunnes vuosia toiminut taktiikka eituokaan totuttua tulosta ja Masan ruuti kastuu. Ehkä ikäluokasta seuraavaan siirtyminen tarkoittaakin että vastassa on kasvupyrähdykset jo kokeneet puolustajat ja muutenkin nopeampi peli. Tai sitten voi käydä niin että Masa houkutellaan naapuriseuraan ja vanha joukkue jääkin tyhjän päälle. Tai sitten se pahin vaihtoehto että ns rivipelaajat kyllästyvät olemaan Masan varjossa, ilman suurempia onnistumisen iloja tai pelillisesti paikallaan junnaten, ja lopettavat hyvän harrastuksen. 12-13 vuotiaana mielenkiinto pikkuhiljaa siirtyy muihinkin asioihin, ja mikäli liikuntaharrastus ei motivoi eikä ole haastava ja onnistumisen nälkää ruokkiva, vie muut harrastukset pidemmän korren. Pienissä seuroissa tämä tarkoittaa lähes poikkeuksetta joukkueen loppumista.

 

Jos nuoren juniorijoukkueen ei olisikaan ihan pakko voittaa jokaista otteluaan, olisi huikea nähdä seuraavanlainen kehityssuunta kentällä. 'Kuningas ei ole se joka tekee maalin, vaan se joka tekee jäätävän hyvän esityön siihen'!  Kun Masa tekee maalin, moni valmentaja huutaa ja ylistää Masaa ja tuulettaa näkyvästi muiden pelaajien edessä. Hyvin usein hyvää tarkoittanut valmentaja sivuuttaa sen seikan että kolmenkymmenen sekunnin aikana ennen Masan maalia saattoi kaksi ei-niin-näkyvässä roolissa olevaa pelaajaa onnistua suorituksessaan jäätävän hyvin ja näin vahvasti tuonut oman tärkeän panoksen maalin syntyyn. Valitettavan usein lienee tosiasia se että tämä valmentajalta saatu jakamaton huomio ja jalustalle nostaminen on yksi syy siihen miksi kärkihyökkääjän paikalle on enemmän tunkua kuin pakin tontille, vaikka pakin paikka se vasta tärkeä onkin. Ja selvähän se on kaikki haluavat onnistua ja saada siitä kunniaa.

Tästä huolimatta, joukkue tarvitsee tähtipelaajansa, seura tarvitsee näkyviä huippupelaajia, koko laji tarvitsee niitä ja Suomen maajoukkueeseen tähtäävä pelaajapolku tarvitsee kuollakseen niitä. Ruotsin tähti Zlatan tuskin olisi jäänyt sivustakatsojan rooliin omissa junioripeleissään, tai jos olisi jäänyt niin ei olisi niin loistava pelaaja nykyisin. Tämän kirjoituksen punainen lanka ei olekaan tähtiaineksen sammuttaminen, vaan päinvastoin pelaajan ominaisuuksien parantaminen tuomalla lupaavalle pelaajalle paremmat lähtökohdat ponnistaa ylöspäin.

 

Vastuun jakaminen tasaisesti joukkueen kesken saattaa tarkoittaa ehkä vähemmän läpiajosta tehtyjä maaleja, vähemmän voitokkaita otteluja ja ehkä jopa vähemmän pokaaleja omaan palkintohyllyyn. Mutta sillä on yksi ylivertainen hyöty verrattuna vanhaan taktiikkaan.

 

Se nimittäin pakottaa valmentajan miettimään asioita, se pakottaa joukkueen opettelemaan järkevää ja kurinalaista pelaamista ja se pakottaa rivipelaajat koskemaan palloon enemmän kuin ennen. Oikean ja taktisesti viisaamman pelityylin ymmärtäminen antaa tulevaisuutta ajatellen myös niille huippupelaajille paremmat eväät pärjätä juniori-iän loppuvaiheessakin. Koko ikänsä paitsiorajalla kärkkyneellä Masalla on keskimääräisesti enemmän työsarkaa omassa pelissä kuin niillä jotka ovat kantaneet vastuuta tasaisessa joukkueessa jossa taktinen vastuu on sälytetty myös joukkueen muille jäsenille.

 

Suurin hyöty vastuun jakamisesta on kuitenkin se että niitä tähtipelaajien varjoon jääviä pelaajia olisi paljon vähemmän. Ja jos niitä on vähemmän, olisi vähemmän myös niitä jotka lopettaisivat harrastuksen jo ennen ikää jossa jyvät alkavat erottua akanoista, ja ennen sitä vaihetta nuoren urheilijan elämässä jossa pyyteetön ja määrätietoinen harjoittelu ajaa pelkkään lahjakkuuteen nojaavan ohi.

Eli tiivistäen: voittamiseen tähtäävä peluutus sen sijaan että opittaisiin oikeasti pelaamaan - pahasta!

Vastuun jakaminen ei ole huippupelaajalta pitkässä juoksussa mistään pois, päinvastoin se luo paremmat edellytykset monipuoliseen peliajatteluun ja harjoitteluun.

 

Kunnianhimoisen ja voitontahtoisen juniorin mielenkiinto lajia kohtaan on kyettävä ylläpitämään muullakin tavalla kuin tarjoamalla tälle maalintekijän roolia hinnalla millä hyvänsä. Tämä vaatii valmentajalta vain mielikuvitusta ja tahtoa tehdä pidemmälle ajateltuja suunnitelmia joukkueen peluutuksessa.

 

Muistitko kertoa että MIKSI?

Koko sen ajan kun olen harrastanut juniorivalmennusta, olen seurannut myös toisten valmentajien työtä. Ensimmäisten joukkueitteni kanssa luonnollisesti lähes kopioin kokeneempien konkareiden harjoituksia ja erilaisia drillejä ja niitä jauhettiin joukkueen kanssa paljon. Kun kokemusta ja itseluottamusta kerääntyi, pystyin improvisoimaan ja kehittämään harjoituksia hieman uuteen suuntaan ja näin monipuolistamaan harjoittelua.  Kesti kuitenkin useamman vuoden ajan ennen kuin ymmärsin mikä olennainen tekijä toimivasta harjoituksesta puuttui.

Harjoitus voi olla täydellinen – siinä on paljon toistoja ja sopivan lyhyet palautumiset aina toistojen välillä. Siinä voi olla useita eri pelitilanteita ja –alueita palvelevia toimintoja, se voi olla yhtä samaan aikaan taktinen harjoitus joka kuitenkin aktivoi lajitaitoa. Mutta vaikka joukkue kuinka hyvin toistaisi kentällä valmentajan näkemystä harjoituksesta, saattaa olla että vain muutama pelaaja ymmärtää että MIKSI tässä liikutaan näin, MITÄ asiaa tässä varsinaisesti haetaan ja yritetään oppia ja MIHIN asioihin pelaajan pitäisi harjoituksessa kiinnittää huomiota.

Varsinkin uuden harjoituksen parissa on hyvä käydä harjoitus läpi joukkueen kanssa, mielellään ensin taktiikkataulun kanssa ja sitten vielä ´kädestä pitäen´ kentällä. Jos puolustustilannetta harjoitellessa puolustajat eivät ymmärrä minkä vuoksi pakkien pitää kaventaa vaan tekevät sen vain kun reeneissä niin käsketään tehdä, eivät he koskaan opi soveltamaan tietoa nopeissa pelitilanteissa. Ja kun hyökkäyksiin käsketään tehdä leveyttä, pelaajat levittyvät vailla syvempää ymmärrystä että miksi näin tehdään ja minkälaista hyötyä sillä haetaan. Jos pelaajaa ja joukkuetta ruokkii pienillä informaation murusilla, he ovat pakotettuja prosessoimaan tietoa ja miettimään asioita. Ja kun pelikokemusta ja –näkemystä kertyy, he pystyvät tekemään omia ratkaisuja ja parhaassa tapauksessa kokevat pieniä ahaa-elämyksiä jotka tekevät heistä parempia pelaajia.

MIKSI?- kysymys tulee hyvin usein valmennettavan suusta, ja siihen tulisi aina kyetä vastaamaan. Valmentajan auktoriteetti perustuu usein ammattitaitoon, ja mikäli valveutunut harjoittelija kysyy tuon maagisen kysymyksin, olisi valmentajan hyvä osata sanoa muutakin kuin että ”älä kysele vaan tee”.

Viime syksynä vedin yhdet salibandyn maalivahtireenit. Alkulämpimiä otellessa pelasimme fyysisesti raskasta peliä jossa tennispalloa heiteltiin 2 vs. 2 joukkueilla. Onnistuneesta heitto-kiinniotto suorituksesta sai pisteitä, ja aina kymmenestä pisteestä sai erän ja vuoro siirtyi vastustajalle. Jokaisella pelaajalla oli värikäs liivi ´häntänä´ housun kauluksen alla, ja aina kun vastustaja oli saanut viisi pistettä, tuli vastustajajoukkueelle hännän riisto-oikeus joka onnistuessaan siirtäisi pallon omalle joukkueelle. Hetken aikaa silmiä pyöritellessä ja pelin edistyessä haparoiden eräs pelaaja kysyi että MIKSI? Vaikka kyse oli maalivahdille tärkeästä heitto-kiinniotto harjoituksesta, toin peliin kaksi uutta elementtiä monipuolistamaan harjoitusta. Selitin että häntä ja sen riisto-oikeus on mukana sen vuoksi että maalivahdin TÄYTYY tietää koko ajan

 1) Missä vastustaja liikkuu (myös selän takana) 

 2)Mikä tilanne pelissä on (oli se sitten yhden maalin johto, kiire tasoitukseen, YV tai AV tai pelin/erän viimeiset sekunnit)

3) Onko oman puolen pelaaja pelattavissa ja valmiina syötön vastaanottamiseen.

Tämän tarkennuksen jälkeen pelaajilla tuli useampi näkökulma harjoitukseen mukaan, ja heillä oli päämäärä jota harjoitella. Vastaus kysymykseen MIKSI paransi liikettä ja mahdollisti harjoituksella haettavan hyödyn saavuttamisen.

Perusteellisen selittämisen tarve ei ole olennainen ainoastaan monimutkaisissa joukkueharjoitteissa, vaan pätee myös yksilötaitojen harjoittamiseen.  Tärkeää on selittää harjoituksen syy varsinkin niiden harjoitteiden kohdalla jotka tuntuvat pelaajista vähän hölmöltä. Minkä vuoksi koordinaatiotikkailla pompitaan ihmeellisiä kuvioita, tai minkä vuoksi jalkapallomaalivahti tekee hidastettuja liikeratoja jotka näyttävät ulkopuolisesta lähinnä koomisilta. Tai minkä vuoksi salin päästä päähän tehdään hassua polvennostokäyntiä. Pelaajille ei välttämättä ole selvää että hermoratojen yhteyksiä aivojen ja jalkojen välillä pystytään rakentamaan tekemällä mahdollisimman monimutkaisia liikkeitä tikkailla. Toisin sanoen aivot pakotetaan miettimään minne ruutuun jalka kulloinkin tulee ja näin rakennetaan edellytyksiä sille tilanteelle että pallo pysyy jalassa myös tilanteissa jossa on useampi muuttuja. Muuttujia tavalliseen pallon kuljettamiseen verrattuna on esimerkiksi se kun vastustaja yrittää ottaa sitä sinulta pois, sateen liukastamalla nurmella, samalla kun pysytyt katsomaan missä oma hyökkäyspari on ja vielä näkemään miten maalivahti on sijoittunut. Mikäli kaikki hermostollinen liiketaitavuus menee siihen että pysyt pystyssä pallon ollessa jalassa, et pysty samaan pelilliseen suoritukseen kuin kaveri jolla pallo pysyy jalassa taidolla joka tulee ´selkärangasta´. Näitä tilanteita varten on hyvä jauhaa sitä koordinaatiotikasta niin paljon kuin ehtii. Pelaajat useasti ymmärtävät vain että tikkaita pomppimalla oppii pomppimaan tikkaita.

Mutta taikatemppu onkin selittää se pelaajalle, että MIKSI !!!

 

 

Lihashuollon lyhyt oppimäärä - eli "onko ihan pakko?"

Tämä kirjoitus ei ole ohjenuora oikeaoppiseen lihashuoltoon vaan tarkoitus olisi antaa valmentajille edes yksi tai kaksi nasevaa vastausta siihen kun joukkueen tähtihyökkääjä (jota loput joukkueen jäsenet kuitenkin matkivat) esittää retorisen kysymyksen "onko pakko?".

Kun pelaaja on nuori, notkea ja terve on täysin ymmärrettävää että tarve lämmitellä, venytellä ja verytellä ennen suoritusta ja varsinkaan sen jälkeen ei ole itsestäänselvyys. 10-13 vuotias juniori todennäköisesti pystyy turnauspäivänkin jälkeen suoriutumaan seuraavan päivän reeneistä tuossa iässä lähes normaalisti. Painotus sanoilla 'tuossa iässä' ja 'lähes' !!!

Ensinnäkin koko valmennustyön lähtökohta tulisi tasosta ja harrastuksen vakavuudesta riippumatta olla tulevaisuuden rakentaminen. Suurin osa valmennustoimenpiteistä tähtää siihen että nuori kehittyy ja oppii asioita tulevaisuutta varten. Juniori jonka ei ole koskaan tarvinnut venytellä tai lämmitellä, onkin pulassa kun murrosiän kynnyksellä suorituskyvyn ylläpito vaatiikin valtavat määrät rutiininomaisesti tehtyä työtä lihaskunnon eteen. Revähtymät, venähdykset ja muut ennalta ehkäistävissä olevat vammat saattavat pakottaa pitkiinkin taukoihin harjoittelussa. Kun lihaksisto ei ole tottunut valmistelu-suoritus-palautus-jälkihoito rutiiniin, lienee lähes mahdotonta saada jatkossakaan koneesta kaikkea irti. En ole lääkäri tai urheilun suorittamisen mekaniikkaan erikoistunut terapeutti, vaan perustan edellisen väitteeni maalaisjärkeen ja pitkään omakohtaiseen kokemukseen.

Toiseksi väitin että suorituskyky on "lähes" ennallaan, eli toisin sanoen se kärsii lihashuollon laiminlyönnistä. Perustin väittämäni siihen että uskon että lihaksiston kyky tuottaa kerta toisensa jälkeen maksimivoimaa ja -nopeutta ei voi olla yhtä hyvä jos lihaksissa edellisen suorituksen jäljiltä on vielä kuona-aineet jäljellä. Samalla tavalla saunan kiuas ei vedä niin hyvin ennen kuin edelliset tuhkat on tyhjennetty pesästä!

Enempää väittämiä en uskalla tehdä sillä en voi perustella niitä kiistattomilla faktoilla.

Olen saanut aina koulutuksen siitä että peliä edeltävä lämmittely ja lihaksiston rasitus pitäisi olla hitaasti nouseva ja asteittain maksimisuoritukseen tähtäävä, ja pelin tai muun suoritukseen jälkeen puolestaan asteittain laskeva ja lepotilaan valmistava loppulämmittely. Näin suorituksen jälkeen käynnistetään keholle tärkeä palautumisprosessi. Tämän vuoksi on tärkeää että pelin päätyttyä tehdään loppuveryttely. MYÖS HÄVITYN PELIN JÄLKEEN!

Liian usein näen joukkueita jotka tulevat pelipaikalle 30 minuuttia ennen peliä, vaihtavat varusteet, juoksevat kolme kertaa kentän poikki, ottavat nopean drillin pallokosketusta ja ovat valmiina peliin. Homma toimii mutta saattaa olla että seuraavana päivänä osallistujat.comissa lukee muutaman pelaajan kohdalla poissaolon syynä 'paikat kipeenä'

 Tuttua???

Pelin päätyttyä, varsinkin tappioon päättyneen pelin jälkeen joukkue kerää romunsa nopeasti pois ja poistuvat vanhempiensa kyytiin. Rauhallinen asteittainen palautuminen ja samaan aikaan palaute muutamasta pääkohdasta ja sen jälkeen kehoitus tulla seuraavana päivänä hyvin venytelleenä reeneihin olisi minun mielestä paljon ammattimaisempi tapa poistua areenalta.

Kun olimme valmentajakaverin ja muutaman pelaajan kanssa katsomassa jalkapallon Suomi - Espanja karsintapeliä jäimme pelin päätyttyä paikoillemme odottelemaan ruuhkan hälvenemistä. Samalla sain tilaisuuden seurata miten maailman (silloinen) huippujoukkue toimii pelipäivinä. Kymmenen minuuttia pelin jälkeen Espanjan joukkue palasi kentälle kuiviin ja lämpimiin asusteisiin pukeutuneena. Seuraavan 45 minuutin ajan joukkue asteittain palautti kehonsa täydestä suoritustilasta lepotilaan noin viiden erilaisen harjoitteen myötä. Erityisesti kahden maalivahdin toiminta pelin jälkeen kiinnitti huomiota.

Edellä mainittua ei luonnollisesti voi soveltaa suoraan junioritoimintaan, mutta antaa mielestäni vahvan JAA äänen hyvän ja perusteellisen lihashuollon puolesta.

Harjoitukseen valmistavat rutiinit eivät tarvitse olla monimutkaisia ja täydellisyyteen pyrkiviä. Pienemmissä juniorijoukkueissa riittää että alkulämpö otetaan ja selitetään MIKSI, venyttelyjäkin voidaan tehdä yhdessä - pääasia että aletaan pikkuhiljaa opiskelemaan myöhemmin pakollisia rutiineja.

Tärkeää lihashuollosta tulee heti nappulaliiga iän jälkeen ja hyvä merkki onnistuneesta lihashuollosta on silloin kuin joukkue ja/tai pelaaja EI ERIKSEEN HAVAITSE että sillä on merkitystä suoritukseen. Tämä kertoo siitä että oikeat toimintatavat on omaksuttu ja niistä on hyötyä.

Kapteeni käskee!!

Junnujoukkueen kapteenin tärkein tehtävä on huudattaa joukkuetta pelin lopussa ennen kättelyjä.

Olisiko aika tarkistaa tämänkin rutiiniksi muodostuneen toimintatavan faktat!

Useissa joukkueissa kapteeni valitaan pelikohtaisesti minuuttia ennen alkuvihellystä ja usein valinta kohdistuu maalitykkiin, parhaaseen pelaajaan tai pahimmassa tapauksessa toistuvasti valmentajan lapseen. Kapteenin valinta on usein 'minäminäminä ' huutoäänestys ja lopputuloksena on yksi ylpeä ja kymmenen pettynyttä pelaajaa. Hienoa että moni haluaa olla joukkueen johtaja mutta tuon viimeisen minuutin ennen pelin alkua valmentaja voisi käyttää tehokkaamminkin kun leikkiä lastentarhan opettajaa.

Mielestäni jopa juniorijoukkueen kapteenin rooliin tulisi kiinnittää hieman enemmän huomiota ja miettiä asiaa pitemmälle kuin peli kerrallaan.

Ensimmäisenä tulisi ymmärtää mitä sääntökirja sanoo kapteenista. Sellainen termi kuin 'puheoikeus' on tärkeä osa joukkueen pelikulttuuria ja vaikka ihan pienimmät juniorit ei vielä varsinaisesti ole asian kanssa missään tekemisissä, olisi valmentajan hyvä tiedostaa asia kasvattaessaan tulevaisuuden urheilijoita. Puheoikeus joissakin lajeissa saattaa olla ensisijaisesti kapteenilla eikä valmentajilla. Kentällä tapahtuvat tilanteet joissa kaikilla on kaikille asiaa ja tuomari yrittää ratkaista tilannetta, on tärkeää että härdellissä ei ole mukana meuhkaamassa puolet joukkueen pelaajista ja koko valmennusjohto huoltajaa myöten. Omissa joukkueissani olen pyrkinyt siihen että joukkueen edustaja ja puheoikeuden käyttäjä on kapteeni ja ainoastaan kapteeni. Kapteeni kuuntelee tuomareiden, toimitsijoiden ja vastustajan edustajan keskustelut ja välittää tiedon muille pelaajille ja valmentajille. Ihanteellisessa tapauksessa vasta kun kapteeni kokee että esimerkiksi hänen sääntötuntemuksensa ei riitä tai liian iso näkemysero estää tilanteen ratkaisun, voidaan valmentajat hakea paikalle tuomarin luvalla. Käytännössä kuitenkin valmentajakin on mukana tilanteiden hahmottamisessa ja tarvittaessa ratkaisemassa konflikteja, mutta ensisijaisesti pyrin siihen että vain kapteeni on pelaajista paikalla muun joukkueen keskittyessä jo seuraavaan vaihtoon ja käyttäen tilaisuuden hyväksi tankatakseen.

Kapteenin tärkeimpiä rooleja ja tehtäviä ei kuitenkaan ole mainittu sääntökirjassa. Joukkueen tsemppari, tunnollinen harjoittelija, ymmärtäjä, viilipytty, kaikkien kaveri ja ennen kaikkea joukkueen EDUSTAJA.

Kapteenilla pitää olla rohkeutta tyynesti puuttua asiaan jos jokin asia ei suju yhteisesti sovittujen sääntöjen mukaan. Oli kyse sitten pukukoppikäyttäytymisestä tai henkilökemioista joukkueen sisällä. Kapteenin rooli ei vie vastuuta valmentajilta mutta tarjoaa tehokkaan apuvälineen yhteisiin tavoitteisiin pyrkimisessä. Toivottavaa olisi että nappulaliigajoukkueen kapteeni ei olisi ensimmäisenä pelipaikalle saavuttaessa kiipeilemässä kentän reunan puissa tai aidoissa, vaan ottaisi omalta osaltaan tilannetta haltuun ja näin parantaa joukkueen onnistumisen edellytyksiä.

Omassa joukkueessani kapteeni ottaa mielellään myös apuvalmentajan roolia. Kun saavumme pelipaikalle tai vaikkapa vaan peliin valmistaviin reeneihin ennen pelipäivää, kapteenin tehtäviin kuuluu ottaa joukkue haltuun ja siirtyä pukukopin kautta lämmittelyyn. Valmentajat voivat käyttää tämän ajan viimeistelläkseen ne asiat joita painotetaan pelissä ja mitä asioita käydään joukkueen kanssa läpi ennen peliä. Itse en valmentajana halua käyttää viimeistä puolta tuntia valmistautumisaikaa toimiin jotka eivät edesauta tavoitteita ja jotka joukkue muutenkin osaa. Puhumattakaan että tässä vaiheessa alkaisin miettimään että kuka olisikaan tänään kapteeni.

Kuka sitten valitsee kapteenin?

Itse käytän kapteenin roolia palkitsemiskeinona niille pelaajille jotka ovat pitkällä tähtäimellä osoittaneet olevansa tehtävän arvoisia. Esimerkkiksi omassa joukkueessani eräs 'rivipelaaja' joka muutenkin oli tunnettu kovasta työmotivaatiosta osoitti uuden pelaajan kohdalla omaavansa sosiaalista älykkyyttä ja omalla toiminnallaan edesauttoi huomattavasti joukkueen kemian pysymistä parhaassa A luokassa. Yhteinen sopimus valmentajien kesken ja sitten seuraavassa joukkueenjohtajan kirjeessä kaikille vanhemmille pelaajan nosto kapteenistoon julkistettiin perusteluineen. Valitun pelaajan sekä muidenkin pelaajien motivaatio parani entisestään koska tuli todistettua että kapteeniksi pääsee mikäli on sen arvoinen, eikä siksi että joku on siihen joskus valittu ja valinta on pysyvä.

Aivan pienimpien junnujen kesken on varmaan hyvä idea kierrättää kapteenejä, mutta mielellään niin että kapteeni on kapteeni myös reenissä, ei pelkästään pelien loppukättelyssä! Opastaisin mielelläni jo pienestä pitäen pelaajat ymmärtävät että kapteenin rooli pitää sisällään enemmän velvollisuuksia kuin oikeuksia ja että tehtävä on oikeasti tärkeä!

Jotkut joukkueet antavat joukkueelle mahdollisuuden äänestää kapteeninsa. Itse pitäisin vähintään veto-oikeuden tai muun tavan vaikuttaa valintaan. Usein junnut valitsevat johtajakseen suosikkipelaajan, maalitykin tai koulussa suositun oppilaan jonka panos joukkueelle voi olla tuikitärkeä - mutta eri tavalla tärkeä kuin mitä kapteenilta vaaditaan.

Eräs entisen joukkueeni maalitykki kysyi useasti että miksei hän koskaan pääse kapteeniksi? Vastasin suoraan että sinusta ei tulisi hyvää kapteenia vaikka joukkueen tähti oletkin, etkä sinä tarvitse kapteenin roolia ollaksesi tärkeämpi tai parempi pelaaja. Olet joukkueen kantavia voimia ja tiukassa paikassa olet se joka ratkaisee ottelut. Olet kuitenkin aivan liian (hyvällä tavalla) röyhkeä pelaaja, käyt kuumissa tilanteissa kuumana, ehkä jopa paiskot juomapulloa vaihtopenkillä istuessasi kun oma pakki tekee virheen. Tämän jälkeen menet kentälle ja teet voittomaalin - mutta se ei tee sinusta hyvää kapteenia! Asiasta ei keskusteltu enää ja pelaaja pysyi joukkueen tärkeimpänä pelaajana vielä pitkään - muttei koskaan kapteenina.

En näe ollenkaan huonona sellaistakaan kehityssuuntaa jossa kapteeni esiintyy myös joukkuetta tukeneiden sponsorien edessä yhdessä joukkueen johdon kanssa, esimerkiksi lahjoittamalla joukkuekuvan kiitoksena yhteistyöstä. Lähes poikkeuksetta tilanne joko poikii halun jatkaa yhteistyötä tai ainakin helpottaa seuraavia sponsorineuvotteluja! 

Henkilökohtaisesti väitän että hyvä kapteeni:

- Tuntee säännöt ja käyttää joukkueen puheoikeuden peleissä
- On tunnollinen harjoittelija
- On sosiaalisesti älykäs ja ymmärtää joukkueen hierarkian ja kemian
- Omaa joukkueen sisällä auktoriteetin jotta pystyy helposti toimimaan apuvalmentajana esimerkiksi pelipaikalla
-Voi edustaa joukkuetta nuoresta iästä huolimatta myös joukkueen Sponsoreiden ja muiden sidosryhmien suuntaan
- On kannustava
- Omaa vahvan itsetunnon ja osa käsitellä oikein sekä itseensä että joukkueeseen kohdistettua kritiikkiä

Ja tietysti se tärkein- huudattaa joukkuetta pelin lopussa!