Reenitempo vai pelitempo, vai sama asia?

Lajeissa joissa suoritus ja sen arviointi perustuu lähes yksinomaan aikaan, on olennaista että suorituksen nopeuteen kiinnitetään huomiota. Sen sijaan lajeissa joissa suoritusta ei mitata siihen kuluneella ajalla, tai muulla mitattavissa olevalla määreellä, on haasteellista pitää harjoitustilanteen suoritustempo haluttuun vaikutukseen nähden optimaalisena.  

Uusien liikeratojen ja suoritustekniikan sisäänajaminen vaatii luonnollisesti sen että keho opetetaan oikeoppiseen suoritukseen hitaalla ja hallitulla nopeudella jossa hermostoon ja lihaksiin rakennetaan haluttu toiminto. Uutta asiaa ei tule, eikä voi oppia parhaalla mahdollisella tavalla jos liike toistetaan heti alusta alkaen jatkuvasti liian suurella nopeudella.  Itse rumpujen soittoa harjoitellessani aloitan uuden ja monimutkaisen kompin sisäänajamisen vain noin 20% lopullisesta nopeudesta. Esimerkiksi jos harjoiteltavana on 1/16 tahtia oikealla kädellä, 1/4 tahtia vasemmalla kädellä, oikean jalan takoessa bassoa tahdin 1 ja 3 iskulla vasemman jalan hoidellessa hi-hat lautasia joka kahdeksannella nuotilla, ei komppia voi suinpäin alkaa soittamaan 160 iskun nopeudella. Sen sijaan hitaasti ja päättäväisesti muodostetaan yhteys niiden hermosolujen ja -ratojen välillä joiden työpanosta tarvitaan halutussa yhdistelmässä. Ensimmäisten yhteyksien onnistuessa tätä yhteyttä aletaan harjoittaa ja ruokkia niin että yhä useammat hermosolut kommunikoivat keskenään ja välittävät viestiä eteenpäin. Määrätietoisesti ja asteittain vauhtia voi kasvattaa ja pian komppi löytyy jo selkärangasta eikä sen osa-alueita tarvitse erikseen miettiä edes nopeuden kasvaessa.

Samalla tavalla pesäpallon näpylyönti, jalkapallon oikeaoppinen haltuunotto tai salibandyharhautus vaatii liikeradan kirjoittamisen keskushermostoon josta se voidaan sieltä myöhemmin käydä lukemassa. Mikäli kirjoitustilanteessa hutkitaan ja keskitytään vain siihen kuinka nopeasti tieto on sieltä luettavissa jää kirjoitettuun 'tiedostoon' virheitä ja tästä syystä toiminto ei ole niin puhdas ja on täten myös herkempi tahattomille variaatioille joita myös virheiksi kutsutaan. Kun liike nopeutuu, myös nämä ns. lukuvirheet kasvavat ja seurauksena on hutilyönti, epäonnistunut haltuunotto tai pallon menetys.

Kun toiminto on opittu ja harjoituksissa on saavutettu tietty suoritusvarmuus, on aika kiinnittää suoritusnopeuteen huomiota. Juniorijoukkueiden harjoituksissa harjoitellaan hyviä harjoituksia ja drillejä ja syötöt ja haltuunotot onnistuvat ja kaikilla on hyvä mieli. Sitten koittaa pelipäivä. Mikäli samat toiminnot eivät onnistukaan enää pelissä ja helpohkot syötötkin tuntuvat ylivoimaisen vaikeilta tai vastaanottaessa pallo on pyöreämpi ja liukkaampi kuin harjoituksissa, voi yksi syy ilmiöön löytyä harjoitustemmosta. Mikäli pelaaja järjestelmällisesti ottaa pallon vastaan pienessä hölkkävauhdissa, kuljettaa sitä keilojen läpi juuri juoksuksi määriteltävissä olevalla vauhdilla, pitää palloa pitkään ennen laukaisua eikä oletusarvoisesti syöksy maalille ripareille - ei sama voikaan onnistua enää pelissä. Pelissä puolustajia pörrää ympärillä, syötöt tulevat kovemmin kohdalle ja reeneissä kiertämään totutuilla keiloilla onkin nyt mailat ja ne liikkuvat.

On kaksi tapaa tehdä harjoituksen alkuun kuuluva pallokosketusharjoitus. Joko pelaajat paikallaan seisten ja pallo liikkuen kolmiossa verkkaisesti pelaajalta toiselle tai sitten maksimitemmolla, koko ajan syötön suuntaa ja pelaajat paikkaa vaihdellen. Niinkin yksinkertainen asia kuin ohi tai jalan alta lipsahtaneen pallon hakeminen takaisin rinkiin voi tehdä joko hitaasti tai sillä temmolla millä se pelissäkin haettaisiin. Pelaaja joka lähtee hakemaan ohimennyttä palloa hartiat maata viistäen ja syvään huokaisten, ei ehkä ole yhtä aktiivinen tilannekarvaaja pelikentälläkään. Kun haetaan suoritusvarmuutta (siis jo oikeaoppiseksi opetellulle suoritukselle) tulisi mielestäni ylläpitää maksiminopeutta lähes koko ajan. Nopeutta nostetaan ja ylläpidetään aina siihen asti kun krittiinen suoritusvarmuuden raja ylitetään - tästä yksi pykälä vauhtia pois ja hyvä tulee.

Sama pelitemmon ylläpitäminen tulee esiin myös syötön tai vaikkapa pesäpallolyönnin vastaantulossa. Harjoituksissa jossa kukaan muu ei ole tulossa kiinni sinulle tulevaan palloon, tulee pelaajalle herkästi rakennettua toimintamalli jossa palloa jäädään odottamaan kunnes se saapuu kohdalle. Pelitilanteessa samaan palloon saattaakin olla tulossa kaksi kilpailevan joukkueen jäsentä. Pelaajat joilla on vaikeuksia ensinnäkin ymmärtää tulla vastaan tai jopa vaikeuksia saada pallo haltuun mikäli oma liike on kohti pallon tulosuuntaa - on kaksinkamppailussa heti lähtökohtaisesti altavastaajan roolissa.

Henkilökohtaisesti ylläpidän pelitemmon illuusiota (ja täten sen korostamista) siten että uuden joukkueen kanssa reenien aluksi harjoituksia läpikäydessä mainitsen tietyt harjoitukset pelitempoisiksi. Tämän lisäksi varsinkin uuden harjoituksen ollessa kyseessä, mainitsen erikseen että kyseessä on reenitempo. Uuden tekniikan opettelu puolestaan tapahtuu "oppimistemmolla". Myöhemmin pudotan reenitemmon kokonaan pois, ja oppimisen jälkeen aletaan harjoitella pelitempoista suoritusvarmuutta.

Tämän kirjoituksen punainen lanka löytyy toivoittavasti niille lukijoille jotka tuskailevat taitotason heikkenemistä pelitilanteessa. Kun oman joukkueen kesken harjoitellessa itse kullakin tulee helposti vääränlainen mielikuva "turvallisuudesta", ei nopeuteen ja nopeustaitavuuteeen kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Enemmän kuin minulla on käsissä sormia, olen nähnyt juniorijoukkueen valmentajan vetävän harjoituksia joissa sinänsä hyvää harjoitetta alisuoritetaan jatkuvasti liian pienen temmon vuoksi.

Se että nouseeko tempo kepin vai porkkanan voimin, saa jokainen päättää oman joukkueen tuntemuksen perusteella.